Kyllä, valitsin erittäin onnellisesti nartun ensimmäiseksi koirakseni (ja kaikesta huolimatta todennäköisesti myös seuraavaksi)
Tuli päivä jolloin Kira oli himpun yli puolenvuoden ja alkoi ekat juoksut.
Nyt jo? Täähän on vasta ihan kakara! Ja voi kuinka moni mulle sitä kauhisteli aivan yhtä paljon kuin minä itsekkin. No näin oli näreet...
Toinen yllätys iski lähes saman tien vasten kasvoja. Mun moitteettomasta pikku friidusta tuli yhtäkkiä täysi bitch! Kuka on vienyt mun kullannuppuni???
Meillä haukuttiin... ei meillä seottiin kaikille ja kaikelle lenkeillä (paitsi tietenkin omalle väelle)... En muista kirveelläkään (ja olen yrittänyt miljoona kertaa muistaa) miten puutuin tuohon täysin yllättävään tilanteeseen. Suurella todennäköisellä puutuin VÄÄRIN nimittäin meille oli muuttanut hullu remmirähjä! Ihan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi niin meille muutti myös hullu naapuri kyylä ja jokainen pienikin tilaisuus käytettiin hyväksi raivota ikkunoissa. Niin no kyllähän maailmaan ääntä mahtuu.
No kun naisten vaivat tasaantuivat niin alettiin tuhoja todenteolla korjailemaan ja päästiin melko hyvään tilanteeseen. Ainut että Kiralla oli kaiken tämän keskellä myös remmissä kävely hieman päässyt unohtumaan. Kaikki on korjattavissa kovalla työllä ja sitkeydellä uskottelin (tällä hetkellä kirjoittaessa naurattaa)
Kira oli juuri täyttämässä yhdeksää kuukautta kun oltiin pari päivää menty takapakkiin ja tutkiskelin peiliä suurennuslasilla että missä vika. No Kira alkoi taas juoksemaan. Jatkoin samoilla linjoilla, mutta Kiran nuppi vaan keitti ja keitti ja keitti... kaikki työ oli lentänyt tuhkana taivaan tuuleen. Taas kuuntelin ihmisten voivottelua ja ihmettelyä että miten voi taas juosta. No kertokaapa se.
Nämä toiset juoksut toivatkin mukanaan uuden kivan pikantin luonteenpiirteen... Kiran nuppi meni "jumiin". Jumiin menemisellä tarkoitan nyt sitä, että MIKÄÄN ja uskokaa kun sanon MIKÄÄN ei auttanut. Kira oli jossain omassa kuplassaan ja täysin jumissa milloin missäkin asiassa. Kokeilin aivan kaikkea ja käsisydämellä mikään ei toiminut edes sen vertaa, että pieni toivon hiven olisi syttynyt.
Voitte kuvitella millaista "treenaaminen" oli ja on ollut ekoista juoksuista lähtien...
Tosin Kira kyllä oppi, mutta se että päästiin siihen pisteeseen että saatiin treenattua niin mulla hikivesi valui jo kankussa asti kun Kiralla oli pää selvillä vesillä niin sanotusti.
Mulla oli ensin suunnitelma A, sitten B ja sitten C ja sitten jossain vaiheessa sekosin jo kirjaimissakin.
Me ollaan tehty töitä ihan älyttömästi päivittäin aina hermoratasten savuamiseen asti. Usko ja toivo loppui mutta onneksi rakkaus ei ;) (olipas ällö söpöä)
Se vielä lisäksi, että Kira tekee juoksuja pitkään, ne kestävät pitkään niin Kiralla kestää pitkään myös palautuminen...
Joulun jälkeen Kira alkoi taas vaihteeksi tekemään juoksuja ja tammikuussa reilu vuoden iässä ne taas alkoivat. KOLMET juoksut alle seitsemänkuukauden sisään... Toivon että en löydä kohtalokavereita koska en toivo tätä kenellekään.
Kaikesta huolimatta ollaan koko ajan enemmän ja vähemmän wanna be tottisteltu. Ollaan opittu ja ollaan vietetty aikaa yhdessä. Meillä on ollut hauskaa ja päivääkään en vaihtaisi. (tai no yhden katastrofaalisen yhteistreeni kerran :D )
Onneksi näihin juoksuihin mennessä oltiin jo saatu jonkun verran kaikkia asioita paikkailtua, vaikkakin pelko perseessä olin varma että kaikki on taas hukkaan heitettyä, mutta ei.
Juoksut olivat no juoksut.
Juoksujen jälkeen jotain tapahtui Kira on alkanut tasaantumaan ja oon niin onnellinen josko nyt saataisiin "normaali" tila päälle. Hommat näyttää hyviltä ja korvatkin taas toimivat. Jos tämä olisi nyt jokin käännekohta niin olisi enemmän kuin tervetullut. :)
Jos näitä "pikku" hormoonilisiä lasketa niin Kira on ollut täydellinen koira (minulle).
Tällä hetkellä olen helpottunut ja tyytyväinen. Elämä on ihanaa vaikka meillä asuukin narttu ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti